Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Kuva: Matleena Ikola

Blogi: Jäähyväiset suvaitsevaisuudelle (Sinapinsiemen 2/2016)

Jaana Hallamaa

Suomalaisuus luotiin osana 1800-luvun kuluessa muotoutunutta nationalistista projektia. Kansainvälisten muotivirtausten huumaamat oppineen yläluokan jäsenet loivat ajatuksen Suomesta, Suomen kansasta ja sen erityislaadusta. Synnytettiin ajatus kansallisesta yhtenäisyydestä. Vuoden 1918 kansalaissota rikkoi kuvan yhtenäisestä kansasta. Kaikki eivät jakaneetkaan samaa unelmaa Suomesta. Talvi- ja jatkosodan trauman jalostaminen kansallista yhtenäisyyttä korostavaksi kertomukseksi ja keskittyminen hyvinvointivaltion luomiseen ovat hämärtäneet näkyvistä, kuinka jakautunut Suomi on ollut myös sotien jälkeen.

Ajatusta yhtenäisestä kansakunnasta tarvittiin, kun idea itsenäisestä Suomesta alkoi kyteä nuoren sivistyneistön mielessä. Sille on ollut käyttöä kuuman ja kylmän sodan vuosina, kun on pitänyt selviytyä ulkoisesta vihollisesta, mutta se on kaivettu esiin myös nyt, kun globalisaatio, Euroopan yhdistymispyrkimykset sekä siirtolais- ja pakolaistulva tuntuvat uhkaavan totuttua elämäämme.

Milloin erilaisuus on ongelma?
Ulkomaan lomamatkalla halutaan maistella outoja ruokia, käydä katsomassa uusia paikkoja ja ottaa selvää itselle vieraista ilmiöistä. Uudelle avartumista on käytetty kotimaisena erottautumistekijänä aikana, jolloin vain harvoilla oli mahdollisuus matkustaa ulkomaille, kun vieraita kieliä ei osattu laajasti ja kun kansainvälisyys oli ennakkoluulottomuutta ilmentävä trenditekijä.

Itse valittua kansainvälistymistä voi säännellä ja annostella sen mukaan, mikä kullekin kulloinkin sopii. Kun kansainvälisyys tulee kotikulmille, säännöstely- ja annostelumahdollisuudet muuttuvat. Ulkomaanmatkalla altistumisen voi keskeyttää palaamalla kotiin, mutta seinän taakse muuttanut toisen kulttuurin edustaja on naapuri siinä missä nekin, joiden esivanhemmat ovat asuneet näillä kulmilla sukupolvien ajan.

Suvaitsevuus patenttiratkaisuna
Pitkään näytti siltä, että myönteisen utelias asenne, johon matkailija verhoaa itsensä kohdatessaan outoja ilmiöitä, riittäisi suhtautumistavaksi myös Suomeen tulleita maahanmuuttajia kohtaan. Erityisesti itseään avarakatseisina pitäneet näyttävät ajatelleen, että suvaitsevuus erilaisuutta kohtaan ratkaisee kaikki ongelmat. Suvaitsevaisuuskasvatus näyttää kiristäneen ilmapiiriä ja johtaneen näkemysten kärjistymiseen.

Suvaitsevuutta markkinoitaessa on unohdettu eritellä, millainen asenne se on ja millaista toimintaa se edellyttää. Filosofisen analyysin valossa suvaitsevuus on ennemmin kielteinen kuin myönteinen suhtautumistapa. Voimme suvaita vain sellaisia asioita, joihin suhtaudumme kielteisesti. Suvaitsevuutta voidaan pitää kielteisenä asenteena myös sen vuoksi, että se ilmentää valta-asetelmaa: Suvaitseva voisi ja hänellä on välineet puuttua suvaitsemaansa asiaan, jos hän tahtoisi. Suvaitseminen näkyy siinä, että suvaitseva pidättäytyy puuttumasta suvaitsemaansa asiaan. Hän antaa sen olla – toistaiseksi.

Suvaitsemisen luonne kielteisenä, valtaan perustuvana asenteena selittää, miksi yhteiskunnan hyväosaiset ovat yleensä suvaitsevampia kuin ne, jotka joutuvat elämässään kamppailemaan erilaisen osattomuuden kanssa. Hyvässä asemassa olevilla on varaa suvaita.

Suvaitseminen tekee näkyväksi ihmisten välisen eriarvoisuuden ikävällä tavalla, mutta se on ongelmallinen asenne myös siitä syystä, että se syrjäyttää suvaitun. Suvaitseva ei ole kiinnostunut suvaitsemastaan asiasta, hän on vain päättänyt olla toistaiseksi välittämättä siitä. Suvaitseminen johtaa siksi siihen, ettei erimielisyyksistä keskustella, ristiriitoja ei tuoda esiin eikä konflikteja ruveta selvittämään.

Suvaitseminen yleisasenteena on tullut tiensä päähän. Tarvitsemme asenteita ja toimintaa, jotka eivät peitä tai vähättele ristiriitoja ja konfliktien aiheita vaan tuovat ne esille. Toisen kunnioittaminen ei vähättele erimielisyyksiä. Sen varassa on mahdollista tunnustaa toinen ihmiseksi ja alkaa kulkea tutustumiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen tähtäävää pitkää ja vaivalloista tietä.

Kirjoittaja on sosiaalietiikan professori.