Kuva: Matleena Ikola

Blogi: Kutsu sitoutua (Sinapinsiemen-lehti 1/2017)

Kira Hatanpää

Sitoutuminen ei ole tänä päivänä yhtä itsestään selvää kuin ennen. Sitoutumista pohdittaessa punnitaan vapauden ihannointia. Haluanko sitoutua vanhemmuuteen, koiraan, asuntolainaan tai työhön? Ajatus sitoutumisesta samaan työpaikkaan koko työuran ajaksi tuntuu vieraalta suurimmalle osalle nykyihmisistä.

Toisaalta vapauden käsitettä ei täysin ymmärretä. Vapautta pitäisi aina ajatella vapautena johonkin. Vapaus ei ole irrallinen käsite. Tutkija Patrik Hagman pohtii miten nyky-yhteiskunnassa vapauden käsite tarkoittaa oikeastaan vain valinnan vapautta, rajallisista valinnoista. Tässä kirjoituksessa tutkiskelen kahta omaa sitoutumistani. Olen sitoutunut elämässäni aina lemmikkikanista koiraan sekä hevoseen ja sitten vanhemmuuteen sekä moneen muuhun asiaan. Se on tuntunut elämältä. Kahta sitoutumista olen lähestynyt ajatuksella, että nyt luovun jostain ja sidon itseni johonkin uuteen.

Ennen ensimmäistä sitoutumistani ostin kengät. Minut oli juuri kutsuttu seurakuntapastorin virkaan, ordinaatioseminaari odotti ja kävelin Stockmannille ja ostin elämäni ensimmäiset korkokengät. Huimilla koroilla ja kalliilla rahalla vielä, vieläkään en ole oppinut niillä kävelemään. Kenkien ostaminen oli pelkoreaktio tuntemattoman edessä. Se oli kaipausta takertua elämään, jonka ajattelin menettäväni.

Korkokengät edustivat villejä iltoja kesäfestareilla, minihameita, nuoruutta, keskisormen käyttämistä kommunikoinnissa ja muita huonoja ja epäpapillisia tapoja. Olin muuttamassa elämäni. Olin sitoutumassa.

Olin jättämässä taakse levottomat jalat, ajat ja tavat, olin pukeutumassa säädyllisyyteen, sovinnaisuuteen ja säätyyn. Moni ihmetteli, että miksi sitoudun. Itselleni vastaus oli selvä: saisin palvella Jumalaa. Sittemmin olen huomannut, että dramaattisuuteni oli turhaa. Nuoruus muuttuu aikuisuudeksi, villit kesyyntyvät ja elämä tekee nöyräksi ilman pappislupaustakin. Jumalaa pelkäävä, seurakunnan esimerkillinen paimen epäonnistuu esimerkillisyydessään kuin kuka tahansa esimerkillisyyttä tavoitteleva. Sitoutuminen on ollut silti tärkeä osa pappeuttani. Se vaan ei muuttanut elämääni hetkessä, vaan se muuttaa läpi elämän.

Ajattelen, että sitoutumiseni on tarkoittanut kutsua, kun jotain minussa on tullut valmiiksi. Olen tullut valmiiksi sitoutuakseni. Sitoutumiseni on tarkoittanut sitä, että olen tekemässä, olen aktiossa. Olen ottanut elämässäni värjäytyneitä lankoja ja sitonut ne yhteiseen kudelmaan. Olen osa jotakin. Kristillisyyden keskeisimpiä tematiikkoja on olla itseään osana muita. En ole yksin minä, vaan olen minä, kun olen yhdessä.

Minun luomistehtäväni hahmottuu osana yhteistä kudelmaa. Minun lankani tuovat oman värinsä moniväriseen sidottujen solmujen rykelmään. Lempihyveeni kristillisistä hyveistä on nöyryys. Munkeissa ja nunnissa, vanhoissa viisaissa ja AA-kerhoissa on sitä jotain erityistä; kuorittua ja kärsivän kärsivällistä; jonka koen nöyryydeksi. Tätä haluan tapailla. En ole siinä yhtään hyvä. Haluan nopeaa toimintaa, barrikadeja, vaikuttamista ja voimaa ja vasta-argumentteja. Minulle pappeuteen kuuluu asettua tällaista vastaan.

Pappeus tarkoittaa mukautumista sukupolvien ketjuun, odottamista, kuuntelemista ja hiljaisuuteen totuttautumista. Haluan sitoutua yhteiseen kirkkoon. Haluan rakastaa sitä, vaikka se välillä on vaikeaa. Olen sitoutunut palvelemaan yhteistä kirkkoa.

Tässä hetkessä kirkossa puhututtaa keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta. Haluaisin, että aika kulkisi nopeasti, ja jo nyt kirkko vihkisi samaa sukupuolta olevat, mutta kurkotan kärsivällisyyteen. Yritän muistaa, että teologisesta asiantuntijuudestaan huolimatta jokainen pappi on vain yksi väri osana kudelmaa. Tiedän, että toiset kutovat paremmin ja minullakin on parempi värisilmä kuin monella muulla. Siltikin kirkossa on jotain omalaatuista ja luovuttamatonta juuri siinä, että vasta yhdessä me olemme Kristuksen kuvaelma.

En halua, että kukaan työntää minua syrjään viereltään ehtoollispöydän äärestä jakamassa ehtoollisaineita omantuntonsa käskyttämänä, koska olen nainen. En halua, että kukaan saa omantuntonsa käskyttämänä olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia, jos niin on yhdessä päätetty. Minä odotan. Minun kapinani on hiljaista.

Toinen sitoutumiseni on avioliittoni. Minä ja puolisoni, joka on pappi hänkin, haimme vihkimisen liitollemme maistraatissa. En halunnut etuoikeutta, mitä toisille ei anneta. Aikoinaan pappisvihkimyksessä oli pyhän tuntua. Siellä oli piispa ja iso liuta pappeja, upea tuomiokirkko ja kanttori kuin tuomiopäivän pasuunat. Maistraattiin kävelimme mieheni kanssa lähes arkisissa vaatteissa. Viime hetkessä toivoin, että henkikirjoittaja lausuisi runon, josta olin alun perin kieltäytynyt. Vasta pari päivää aikaisemmin olin kokenut jotain samanlaisen luopumisen tuskan ja pelkoreaktion tapaisia tunnelmia kuin ennen pappisvihkimystäkin.

Samalla tunsin myös sen saman tarpeen ja kutsun astua tälle tuntemattomalle, sitoutumisen tielle. Samalla tavoin sitoutuminen yllätti tässäkin. Allekirjoitimme sitoutumuksen ja minut valtasi rauha ja hyvä olo. Tästä on hyvä jatkaa. Tälle polulle ja tähän seikkailuun minut on suljettu mukaan. Tästä alkaa matka, joka antaa enemmän kuin vie. Tuo vapautta enemmän kuin sitoo. Tämän kanssa elän enemmän ja vähän vahvemmin kuin ennen. Samalla tavalla nämä sitoutumiset ovat elämää kuin muutkin elämän asiat; emme me niitä valinneet, me vain elimme. Jeesus sanoo: ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.

Kirjoittaja on hoitovapaalla oleva pappi Lapista.